Suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja Pirkko Helena Saisio, 76, on yhä yksi maan arvostetuimmista kulttuurihahmoista.
Hän syntyi 16. huhtikuuta 1949 Helsingissä ja nousi Kallion työväenkortteleista kansainväliseksi nimeksi kirjallisuudessa ja teatterissa.
Nykyään hän asuu Helsingin ja Madeiran välillä pitkäaikaisen vaimonsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalon, kanssa – liitossa, joka on kestänyt jo yli neljä vuosikymmentä.
Kalliosta teatterin lavalle
Saisio varttui kommunistisessa ja ateistisessa perheessä, mutta nuorena hän oli syvästi kiinnostunut uskonnosta ja harkitsi jopa teologian opintoja.
Hän on sanonut, että olisi opiskellut teologiaa, “jos naisesta olisi tuolloin voinut tulla pappi.” Ylioppilastutkinnon jälkeen hän opiskeli draamaa ja suomen kieltä Helsingin yliopistossa, kunnes pääsi Suomen Teatterikouluun vuonna 1971.
Hän valmistui näyttelijäksi vuonna 1975 – vuonna, joka muutti hänen elämänsä suunnan.
Samana vuonna ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Elämänmeno, joka toi välittömästi menestyksen. Teos palkittiin J. H. Erkon palkinnolla vuoden parhaasta esikoisesta ja sovitettiin myöhemmin klassiseksi Ylen TV1:n televisiodraamaksi.
Rajojen rikkominen kirjallisuudessa
Saision varhaiset teokset antoivat hänelle työläiskirjailijan maineen, mutta hän vapautui nopeasti tuosta roolista. Kriitikoiden luuloista turhautuneena hän alkoi julkaista teoksia salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein.
Molemmilla oli oma luotu taustansa – Larsson oli 32-vuotias göteborgilainen psykologi ja teologi, Wein nuori juutalainen opiskelija.
Näillä nimillä hän loi palkintoehdokkuuksia saaneita romaaneja, jotka hämärsivät toden ja fiktion rajoja.
Hänen rohkeutensa ja luovuutensa huipentuivat Helsinki-trilogiaan – Pienin yhteinen jaettava (1998), Vastavalo (2000) ja Punainen erokirja (2003). Trilogia uudisti suomalaista kirjallisuutta autofiktion, identiteetin ja muistin kautta, ja toi hänelle Finlandia-palkinnon vuonna 2003.
Palkintopuheessaan Saisio teki vahvan eleen lahjoittamalla 26 000 euron palkintonsa tasa-arvojärjestö Setalle, sanoen, että järjestön tuki teki hänen uransa mahdolliseksi.
“Ilman Setaa en olisi koskaan tullut kirjailijaksi,”
— Pirkko Saisio, Finlandia-palkinnon puhe, 2003
Taide sivujen tuolla puolen
Viiden vuosikymmenen aikana Saisio on kirjoittanut 32 kirjaa, kymmeniä näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja televisiodraamoja.
Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluu Betoniyö, joka sai uuden elämän Pirjo Honkasalon ohjaamana elokuvana vuonna 2013, sekä teatterituotannot kuten HOMO! (2011) ja SLAVA! Kunnia. (2015).
Saision kirjoitukset käsittelevät usein ulkopuolisuutta, seksuaalisuutta ja vallan rakenteita – teemoja, jotka puhuttelevat edelleen.
Hän toimi dramaturgian professorina Teatterikorkeakoulussa vuosina 1997–2001 ja ohjasi uusia teatterin ääniä.
Hänen työnsä sai myös kansainvälistä tunnustusta, kun Penguin Modern Classics valitsi hänen trilogiansa julkaistavaksi vuonna 2024 – ensimmäistä kertaa elävä suomalainen kirjailija pääsi tähän arvostettuun sarjaan.
Perhe ja yksityiselämä
Saision yksityiselämä on yhtä täynnä rakkautta ja vivahteita kuin hänen taiteensa. Hänellä on tytär, Elsa Saisio (s. 1981), yhdessä edesmenneen näyttelijän Harri Hyttisen kanssa.
Elsa on seurannut äitinsä jalanjälkiä ja luonut oman uransa arvostettuna näyttelijänä.
Elinikäinen suhde Pirjo Honkasaloon alkoi 1980-luvulla. Pariskunta vihittiin yksityisesti jo kauan ennen kuin samaa sukupuolta olevien liitot olivat Suomessa laillisia.
He viettävät aikaansa Kruununhaassa Helsingissä ja Madeiralla, missä he nauttivat rauhallisista talvista pienessä rannikkokylässä.
“Silloin ei ollut mahdollista kävellä käsi kädessä Helsingissä,”
— Pirkko Saisio, muistelee ensimmäistä Pariisin matkaa Honkasalon kanssa (Ylen haastattelu, 2025)
Ääni yhteiskunnallisessa keskustelussa
Vaikka Saisio on 76-vuotias, hänen mielipiteensä herättävät yhä keskustelua. Haastatteluissa hän on puhunut kriittisesti identiteettipolitiikasta ja sosiaalisen median raivosta, todeten, että syyttämisen ja häpäisyn kulttuuri on korvannut todellisen dialogin.
“En ymmärrä, miksi julkisuuden henkilöiden yksityiselämä on vapaata riistaa,”
— Pirkko Saisio, Helsingin Sanomien haastattelu
Hän on myös kertonut omasta kokemuksestaan sosiaalisen median vihakampanjoiden kohteena, paljastaen, että viestitulva “vei häneltä työkyvyn pitkäksi aikaa.”
Siitä huolimatta hän jatkaa kirjoittamista, näyttelemistä ja esiintymistä kulttuuritapahtumissa eri puolilla Eurooppaa, korostaen empatiaa ja harkintaa ideologioiden sijaan.
Vuoden 2025 haastattelussa Saisio kertoi löytäneensä viime aikoina lohtua katsomalla intialaisten ja buddhalaisten filosofien luentoja YouTubessa, ihaillen heidän kehotustaan nöyryyteen ja irti päästämiseen.
“Vapauttakaa itsenne kuvista. Olkaa ei-kukaan omissa tai muiden silmissä,”
— Pirkko Saisio siteeraa Krishnamurtia (Yle Uutiset, 2025)
Palkinnot ja kansainvälinen tunnustus
Saision saavutukset kasvavat yhä. Hän on saanut Aleksis Kiven palkinnon (2016), Pro Finlandia -mitalin (2007), Marja-Liisa Vartion palkinnon ja Runeberg-palkinnon 2025 romaanistaan Suliko, joka tutkii vallan tematiikkaa Josif Stalinin näkökulmasta.
Aiemmin samana vuonna hänelle myönnettiin myös Suomen Kulttuurirahaston Suurpalkinto elämäntyöstään kirjallisuuden parissa.
Hänen nimensä mainitaan nyt kansainvälisissä medioissa samassa yhteydessä kuin kirjallisuuden ikonit Annie Ernaux ja Tove Ditlevsen – merkkinä myöhäisestä mutta ansaitusta maailmanlaajuisesta läpimurrosta.
Elämä liikkeessä
Lähes viidenkymmenen julkisen vuoden jälkeen Pirkko Saisio ei osoita hidastumisen merkkejä.
Hänen uusin elokuvaprojektinsa Orenda (2025), jonka hän kirjoitti ja jonka ohjasi Pirjo Honkasalo, sai vahvan vastaanoton – ja Saisio nähdään itse pääroolissa.
Hän viettää päivänsä lukien, pohtien ja kirjoittaen, muistuttaen yleisöä, että hänen menestyksensä on syntynyt sattumalta ja tarina kerrallaan.
“Kun teen jotain muuta, lepään kirjoittamisesta. Luulen, että olen saanut tehdä kaikkea, mitä olen halunnut.”
— Pirkko Saisio, Helsingin Sanomat, 2025