Helsinki – Rakastettu suomalainen näyttelijä Harri Hyttinen, joka tunnetaan useiden televisiosukupolvien keskuudessa Matti Sarpamaana suositusta sarjasta Naapurilähiö, kuoli 9. toukokuuta 2006 Meilahden sairaalassa Helsingissä. Hän oli vain 54‑vuotias.
Hyttisen perheen ja läheisten kollegoiden mukaan hänen kuolemansa johtui lyhyestä sairaudesta, ja hänen tuhkansa siroteltiin myöhemmin mereen Harmajan edustalle. Monille suomalaisille uutinen hänen poismenostaan oli järkytys.
Hyttinen oli tuttu kasvo suomalaisilla teatterilavoilla, televisioruuduissa ja myös ääninäyttelijänä. Hänen lämpönsä ja monipuolisuutensa tekivät hänestä yhden maan rakastetuimmista esiintyjistä.
Kruununhaasta koko kansan suosikiksi
Vuonna 1952 Hyvinkäällä syntynyt Hyttinen vietti varhaislapsuutensa Pankakoskella Pohjois‑Karjalassa, ennen kuin muutti vanhempiensa Osmon ja Mairen kanssa Helsinkiin.
Hän kävi Helsingin normaalilyseota ja aloitti näyttelijänuransa lapsena esiintyen Naapurilähiössä Matti Sarpamaan roolissa, jota hän esitti koko sarjan legendaarisen esitysjakson 1969–1976 ajan.
Hyttinen kertoi noista vuosista Ylen haastattelussa vuonna 1997, kun Paluu naapurilähiöön esitettiin.
”Se oli minulle toinen koti. Olimme kaikki nuoria ja innokkaita kertomaan tarinoita tavallisista ihmisistä,” Hyttinen sanoi tuolloin.
Nuoruudessaan hän oli myös lahjakas urheilija ja pelasi jalkapalloa HJK:ssa ennen kuin omistautui täysillä näyttelijäntyölle.
Ura teatterissa ja ääninäyttelyssä
Valmistuttuaan Teatterikoulusta vuonna 1977 Hyttinen liittyi ryhmiin, jotka muovasivat suomalaista teatteria 1970‑luvun lopulla, kuten paljon puhutussa Pete Q ‑esityksessä Koiton talolla. Hän kiersi Suomea yksin esitettävällä pantomiimilla Paras ystäväni ja esiintyi lapsille Penniteatterissa ennen siirtymistään freelanceriksi.
Hänestä tuli suomalaislasten tuttu ääni tallitonttu Rämäkkänä Histamiinin joulukalenterissa (1980, uusintaversio 1984) ja myöhemmin rakastettujen hahmojen ääninä esimerkiksi sarjassa Alfred J. Kwak sekä videopelihahmona Hugo.
Musiikillisesti lahjakas Hyttinen soitti myös kitaraa bändissä Johan Lewis & Korjaa Bois, joka koostui Teatterikoulun opiskelutovereista. Heidän vuoden 1978 albuminsa Jätenauhaa.. eli raaktää koko kansalle on yhä keräilijöiden kulttisuosikki.
Vuonna 1989 hänen roolinsa Dynamiitti‑Lahtena elokuvassa Petos toi hänelle arvostetun Jussi‑palkinnon parhaasta miessivuosasta.
Yksityiselämä ja perhe
Hyttisen yksityiselämä kietoutui vahvasti suomalaisen taiteen piireihin. Hän oli pitkään yhdessä kirjailija Pirkko Saision kanssa, jonka kanssa hänellä on tytär Elsa Saisio, nykyisin arvostettu näyttelijä itsekin. Elämäkerrassaan Sopimaton (2023) Pirkko Saisio muistelee, kuinka Hyttinen reagoi Elsan syntymään:
”Muistan, kuinka sain häneltä kirjeen synnytyssairaalassa, ravintolalaskun kääntöpuolelle kirjoitettuna. Hän ei ensin ollut varma, mutta kirjoitti sitten: ‘Hetken kävi mielessä toinenkin vaihtoehto.’”
Myöhemmin Hyttinen avioitui tutkija Helena Saarikosken kanssa (1985–1990), ja heille syntyi poika Otso Hyttinen. Viimeisinä vuosinaan hän eli yhdessä näyttelijä Helena Kuosmasen kanssa.
Hänen nuorempi veljensä Jarmo Hyttinen tunnetaan myös Helsingin improvisaatioteatteri Stella Polariksessa.
Jäähyväiset suomalaiselle ikonille
Kun tieto Hyttisen kuolemasta levisi toukokuussa 2006, kollegoilta ja ohjaajilta virtasi surunvalitteluja. Monet muistivat hänen ystävällisyytensä kulisseissa ja omistautumisensa työlle. Hänen toiveensa mukaisesti hänen tuhkansa siroteltiin mereen Harmajan edustalle – osuva jäähyväinen miehelle, joka usein sanoi tuntevansa olonsa rauhallisimmaksi veden äärellä.
Vuoden 2001 haastattelussa Tampereen Teatterikesän Meriluu‑musiikki-illan jälkeen Hyttinen jakoi ajatuksen, joka koskettaa vielä tänäänkin:
”Taide on tapa elää monta elämää. Jos edes yksi ihminen muistaa, mikään ei ollut turhaa.”
Perintö
Kruununhaan kaduista television kulta‑aikaan ja teatterilavoilta animaatioklassikoiden äänitysstudioihin Harri Hyttinen jätti pysyvän jäljen suomalaiseen kulttuuriin.
Hänen poismenonsa lyhyen sairauden jälkeen vuonna 2006 päätti luovuudella täyden elämän, mutta hänen esityksensä elävät yhä niiden muistoissa, jotka kasvoivat hänen töitään katsoen, kuunnellen ja ihaillen.