Suomen vuoden 2024 Lucia, Daniela Owusu, syntyi lämpimään ja monikulttuuriseen perheeseen.
Hänen äitinsä on Ulrika Owusu, suomenruotsalainen nainen Etelä-Suomesta, ja hänen isänsä on Richard Owusu, alun perin Ghanan Kumasista.
Daniela kasvoi heidän kanssaan Kirkkonummella, missä he yhä asuvat lähellä toisiaan ja muodostavat tiiviin perheen.
Ulrika, joka itse lauloi nuorena kuorossa, on perheen sydän. Hän on kuvaillut kasvatustaan rakkauden, avoimuuden ja päivittäisten keskustelujen sekoitukseksi, joissa puhuttiin identiteetistä.
Ulrika Owusu sanoi Svenska Ylen haastattelussa:
“Hän on hyvin itsenäinen ja rohkea, paljon rohkeampi kuin minä olin hänen iässään.”
Ulrika muistaa, kuinka Daniela oli jo lapsena kiinnostunut Lucia-kulkueesta ja halusi olla osa sitä. Hän kannusti sekä Danielaa että tämän isosiskoa Rafaelaa laulamaan, ja vei heitä usein kuoroharjoituksiin ja esiintymisiin.
Richard Owusu, Danielan isä, tuli Suomeen opiskeltuaan Saksassa ja tapasi Ulrikan opiskelijajuhlissa Helsingissä.
Hän opiskeli ruotsinkielisessä Hankenin kauppakorkeakoulussa, kun taas Ulrika liikkui samoissa opiskelijapiireissä. Se oli, kuten Daniela myöhemmin kertoi Helsingin Sanomille,
“Rakkautta ensi silmäyksellä.”
He menivät naimisiin vain kolmen kuukauden kuluttua ja saivat pian kolme lasta. Richard, joka opettaa ja tutkii kansainvälistä markkinointia, tunnetaan ahkerana miehenä ja siitä, että hän uskoo työnteon vievän menestykseen — opin, jonka hän siirsi myös Danielalle.
Daniela kertoo usein lapsuudestaan ulkomailla. Nelivuotiaana hän asui Atlantassa, Yhdysvalloissa, missä hänen isänsä opetti vuoden ajan.
Hän muistaa yhä pelottavan auto-onnettomuuden, jossa hänen isänsä ja veljensä olivat mukana, mutta josta perhe selvisi ihmeen kaupalla vammoitta.
Kun he palasivat Suomeen, kokemus oli lähentänyt perhettä entisestään. Daniela on usein sanonut olleensa
“Perheen pikku prinsessa, kahdeksan vuotta sisaruksiaan nuorempi ja vanhempiensa hellimä.”
Kotona puhuttiin ruotsia ja englantia. Richard puhui aiemmin Twi-Fantea, ghanalaista kieltä, vanhemmille lapsilleen, mutta siirtyi myöhemmin kokonaan englantiin heidän muutettuaan Yhdysvaltoihin. Ruoka oli toinen kulttuurien välinen silta.
Daniela muistelee, että hänen isänsä mausteiset ghanalaiset ruoat erottuivat selvästi hänen suomalaisten ystäviensä laimeammista aterioista.
Daniela sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa:
“Ystäväni sanoivat, että meidän kotonamme oli aina äänekästä, kaikki puhuivat ja nauroivat samaan aikaan. Se teki siitä elävän.”
Molemmat vanhemmat olivat vastuullisuudessa tiukkoja, mutta eivät koskaan ankaria. Daniela muistaa, ettei saanut mennä yksin lähellä olevalle rannalle yläasteaikoina.
Sen sijaan hän vietti aikaansa leipoen tai harjoitellen viulunsoittoa — toista intohimoaan, jota vanhemmat tukivat.
Tämän tasaisen kannustuksen avulla hän löysi myöhemmin oman paikkansa musiikin ja esiintymisen parissa — taitoja, jotka valmistivat hänet Lucia-rooliin.
Haastatteluissa Daniela on kertonut, ettei hänen vanhempansa juuri puhuneet rasismista, kun hän oli pieni.
Daniela muisteli myöhemmin:
“Ehkä he ajattelivat, että puhuisivat siitä vasta, jos kohtaisin syrjintää.”
Kun rasistinen viha vyöryi hänen ylleen Luciaksi kruunauksen jälkeen, hänen vanhemmistaan tuli hänen suurin suojansa.
Ulrika Owusu kertoi Svenska Ylelle:
“Olimme järkyttyneitä, vihaisia ja surullisia. Halusimme Danielan nauttivan hetkestään, mutta olimme huolissamme hänen turvallisuudestaan.”
Richard reagoi rauhallisemmin — ehkä siksi, kuten Daniela on sanonut, että hän on nähnyt rasismia Suomessa jo vuosien ajan.
Yhdessä he kokosivat satoja vihaviestejä ja välittivät ne Folkhälsanille ja poliisille, mikä johti virallisiin tutkimuksiin.
Myrskyn keskellä perhe seisoi ylpeänä Helsingin tuomiokirkon eturivissä 13. joulukuuta 2024, kun Daniela kruunattiin Suomen historian ensimmäiseksi tummaihoiseksi Luciaksi.
Hänen siskonsa Rafaela lauloi Lucia-kuorossa hänen takanaan, ja molemmat vanhemmat hymyilivät kyynelsilmin, kun heidän nuorimpansa toi valoa historialliseen hetkeen.
Ulrika Owusu sanoi myöhemmin:
“Miksi hänen täytyy kestää tällaista? Olemmeko me todella näin jäljessä? Mutta me päätimme kääntää sen positiiviseksi.”
Tänä päivänä Daniela asuu Helsingissä, mutta vierailee usein vanhempiensa luona Kirkkonummella.
Hän viettää yhä viikonloppuja lapsuudenkodissaan, jossa sama lämpö, huumori ja ghanalais-suomalainen ruoka täyttävät kodin.
Hänen vanhempansa pysyvät hänen vahvimpana tukena, juhlivat hänen rohkeuttaan ja muistuttavat, että hän on aina ollut — ja tulee aina olemaan — heidän oma pieni Luciansa.