Markus Aarre Walter Österman syntyi Espoossa vuonna 1983 isälleen Tapio Östermanille ja äidilleen Sari Östermanille, tavalliselle suomalaiselle pariskunnalle, joka on viettänyt yli kaksikymmentä vuotta tietoisesti poissa julkisuudesta.
Hänen isänsä Tapion uskotaan työskennelleen teknisellä alalla, ja hänen äitinsä Saria on naapureiden mukaan kuvailtu hiljaiseksi ja ahkeraksi.
He elivät vaatimattomasti ja rauhallisesti ennen kuin heidän poikansa nimi yhdistettiin yhteen Suomen tunnetuimmista rikoksista — vuoden 2001 Heinojen kaksoismurhaan.
Koko Markuksen oikeudenkäynnin ja vankeuden ajan molemmat vanhemmat pysyivät täysin hiljaa, kieltäytyivät haastatteluista eivätkä koskaan esiintyneet oikeudessa tai mediassa.
He eivät puolustaneet eivätkä tuominneet poikaansa julkisesti, vaan valitsivat yksityisyyden huomion sijaan, kun tapaus hallitsi otsikoita.
Tuomion jälkeen pariskunnan kerrotaan muuttaneen pois Espoosta hakeakseen anonymiteettiä ja rauhaa.
Nykyään Tapio ja Sari Österman pysyvät näkymättöminä ja äänettöminä, heidän elinikäinen hienotunteisuutensa toimii hiljaisena kestävyyden eleenä — tapana elää sietämättömän perinnön kanssa ja suojella sitä vähäistä normaaliutta, jonka he pystyivät säilyttämään.
Markus, joka on nyt nelikymppinen, ei enää asu heidän kanssaan.
Kun Riihimäen käräjäoikeus avasi ovensa toimittajille marraskuussa 2001, lehdistölehteri oli täynnä, ja jokainen suomalainen toimitus seurasi tapausta. Silti, kuten toimittajat tuolloin totesivat,
“poikien vanhemmat eivät olleet paikalla.”
Tämä yksittäinen havainto kertoi koko maalle kaiken tarpeellisen — että neljän nuoren syytetyn, mukaan lukien Markus Östermanin, vanhemmat olivat valinneet poissaolon ainoaksi kannanotoksekseen.
He pysyivät poissa kameroista, mikrofoneista ja tuskallisesta näytelmästä, joka oli jo tehnyt heidän sukunimestään otsikon.
Markus, joka oli 18-vuotias murhien aikaan, kuvattiin oikeudessa rikoksen päävoimana. Häntä syytettiin hyökkäyksen suunnittelusta liikemies Martti Heinoa ja hänen vaimoaan Eliseä vastaan matkapuhelinkauppoihin liittyneen riidan jälkeen.
Syyttäjien mukaan ahneus ja loukattu ylpeys saivat hänet värväämään kolme nuorempaa ystävää, kaikki espoolaisia teinejä, toteuttamaan suunnitelman. Markus itse kiisti kaikki syytteet.
“En tehnyt sitä,”
hän sanoi vakaasti oikeudessa, katse maahan suunnattuna toimittajien täyttäessä salin. Nuo muutamat sanat olivat hänen puolustuksensa ainoa julkinen ääni; hänen vanhempansa eivät lausuneet ainuttakaan sanaa.
Naapurit Espoosta kertoivat myöhemmin toimittajille, että Tapio ja Sari olivat “tavallisia ja kohteliaita ihmisiä”, jotka pysyttelivät omissa oloissaan jo ennen tragediaa.
Poikansa tuomion jälkeen he lähtivät hiljaa tutusta naapurustostaan, ja heidän kerrotaan muuttaneen toiseen osaan Suomea paetakseen tapaukseen liittyvää jatkuvaa huomiota.
Heitä ei koskaan kuvattu, haastateltu tai mainittu nimeltä valtamediassa. Kun uhrien perheet puhuivat tunteikkaasti vuosien ajan, tuomitsivat ehdonalaiskäsittelyt ja ilmaisivat pysyvää suruaan, Markus Östermanin vanhemmat pysyivät täysin vaiti.
Elise Heinon äiti sanoi kerran haastattelussa,
“Me elämme tätä yhä joka päivä. Anteeksiantoa ei ole.”
Hänen sanansa heijastivat sitä jatkuvaa kipua, jonka rikos aiheutti koko Suomessa — kipua, jota Markus Östermanin vanhemmat kantoivat yksityisesti.
Toisin kuin muut tapaukseen liittyneet, he eivät osallistuneet valituksiin, eivätkä esiintyneet televisiokeskusteluissa tai rikosdokumenteissa.
Kun Markus sai ehdonalaisen vapauden vuonna 2013 palveltuaan yli yksitoista vuotta, uutinen tuli ilman minkäänlaista perhekommenttia.
Hänen vanhempiensa hiljaisuus pysyi rikkomattomana, heidän anonymiteettinsa ehjänä.
Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Tapio ja Sari Österman elävät yhä yksityisesti, kaukana kameroista ja kysymyksistä.
Heidän kasvojaan ei ole koskaan näytetty, heidän ääniään ei ole koskaan tallennettu. Heidät muistetaan, jos lainkaan, vain poikansa tapauksen varjossa — hiljaisina vanhempina, jotka kestivät sen, mitä yksikään vanhempi ei odota kokevansa.
Suomen rikoshistorian pitkässä kaarissa heidän päätöksensä pysyä näkymättöminä on yksi täydellisimmistä yksityisyyden teoista, joita on koskaan säilytetty julkisen tarkastelun alla.
