Legendaarinen suomalainen näyttelijä ja laulaja Tauno Palo kuoli 24. toukokuuta 1982 Helsingissä 73-vuotiaana. Kuolinsyy oli kurkkusyöpä, jota hän oli viimeiset elinvuotensa taistellut hiljaisesti. Hänen poikansa, näyttelijä Jukka-Pekka Palo, on nyt avautunut elämäkerrassaan vaikeista hoidoista, isänsä kärsimyksestä ja tunteikkaasta jäähyväisestä, joka on piirtynyt syvälle hänen muistoihinsa.
Diagnoosi äänen menetyksen jälkeen
Jukka-Pekka Palon uuden kirjan Palo – Jukka-Pekka Palon elämä (Tammi), joka julkaistiin hänen 70-vuotissyntymäpäivänään 7. elokuuta 2024, mukaan sairaus löytyi, kun Tauno menetti äkisti äänensä ja meni lääkäriin.
”Lääkäri diagnosoi kasvaimen hänen kurkussaan. Uutinen järkytti isääni niin, että hän pyörtyi”,
Jukka-Pekka muistelee. Kasvainta ei koskaan poistettu, vaan se jäädytettiin ja hän sai sädehoitoa.
Median huomio kävi tungettelevaksi heti alusta. Jukka-Pekka muistaa, kuinka Nykyposti-lehden toimittaja tunki jalkansa hänen kotinsa oven väliin ja tarjosi 60 000 markkaa yksinoikeudesta juttuun. Toimittaja jopa ryntäsi kameramiehen kanssa hänen isänsä sairaalahuoneeseen.
”Jossain vaiheessa hän lakkasi syömästä. Sillä päätöksellä hän halusi ilmoittaa, ettei enää halunnut jatkaa elämäänsä”, Jukka-Pekka kirjoittaa kirjassaan.
Kipu, jota ei voitu lievittää
Tauno Palon viimeinen vuosi oli äärimmäisen raskas. Häntä jouduttiin ruokkimaan pakkosyötöllä vatsaan tehdyn avanteen kautta silloisen lain takia. Kurkkuun tehty toinen avanne vei häneltä puhekyvyn.
”Viimeinen vuosi oli kidutusta. Jos isäni oli tehnyt jotain pahaa elämässään, hän joutui maksamaan sen korkojen kera”, Jukka-Pekka sanoo.
Vaikka kipu kävi sietämättömäksi, lääkärit kieltäytyivät antamasta lisää kipulääkkeitä riippuvuuden pelossa — päätös, jota hänen poikansa kritisoi yhä voimakkaasti.
”Onneksi asenteet ovat muuttuneet noista päivistä, ja nykyään osataan helpottaa kuolevan ihmisen kipuja”, hän toteaa.
Viimeinen jäähyväinen
Toukokuussa 1982, kesken 18 valokuvaa Kaivohuoneelta -elokuvan kuvauksia, Jukka-Pekka sai puhelun, että hänen isänsä oli kuolemassa. Hänet kuljetettiin Laakson sairaalaan studion autolla, ja hän ehti perille vain muutamaa minuuttia ennen Taunon kuolemaa.
”Sairaanhoitaja oli asettanut ruusun isäni käsiin ja avannut ikkunan. Hän kertoi äidilleni ja minulle, että näin hoitajat tekevät. Otin sen merkiksi siitä, että sielu voi lentää vapaasti tähtiin”, Jukka-Pekka muistelee.
Yksityiset hautajaiset valtiollisen kunnian sijaan
Tauno Palon asema Suomen arvostetuimpana miespääosien näyttelijänä olisi oikeuttanut valtiollisiin hautajaisiin, mutta perhe kieltäytyi vuosien mediahäirinnän vuoksi.
Sen sijaan Kivelän sairaalan kappelissa järjestettiin pieni siunaustilaisuus, jota johti arkkipiispa Mikko Juva. Viime hetkellä tapahtui kömmähdys — Juva oli unohtanut Raamatun ja siihen valmistamansa puheen.
”Sanoin hänelle, ettei hätää — tämä on näyttelijän hautajainen, joten improvisoi. Ja niin hän teki. Se oli kaunis puhe”, Jukka-Pekka kertoo.
Julkkisstatuksen takana – perheen sisäiset vaikeudet
Elämäkerrassaan Jukka-Pekka kertoo myös lapsuudestaan kahden tunnetun vanhemman kanssa, jotka kamppailivat alkoholiongelman kanssa. Hänen äitinsä, näyttelijä Kirsti Ortola, pääsi lopulta eroon juomisesta AA-ryhmän avulla, mutta Tauno jäi loppuun asti kausittaiseksi juojaksi.
Eräs elävä lapsuusmuisto oli isän ”katumuspata” — tulinen kiinalais-intialainen pataruoka, jota hän valmisti rankkojen juomiskertojen jälkeen. Toinen oli päivä, jolloin äiti paiskoi astioita tiskialtaaseen, pakkasi Taunon vaatteet matkalaukkuun, otti taksin Seurahuoneelle missä tämä joi, potkaisi häntä säärille, heitti matkalaukun hänen eteensä ja lähti pois.
”Vanhempieni alkoholismi teki minut ajoittain ahdistuneeksi ja surulliseksi. Jouduin ottamaan vastuuta, jota kenenkään lapsen ei pitäisi kantaa”, hän kirjoittaa.
Tauno oli kokenut tragediaa jo nuorena — hänen isoveljensä, nyrkkeilijä Gösta Brännäs, teki itsemurhan vuonna 1928, asia jota Tauno ei koskaan täysin voinut unohtaa.
Ura, joka määritti suomalaisen elokuvan
Hämeenlinnassa vuonna 1908 syntynyt Tauno Palo näytteli yli 60 elokuvassa, kuten Kulkurin valssi, Rosvo-Roope ja Niskavuori-sarja, usein yhdessä Ansa Ikosen kanssa muodostaen Suomen tunnetuimman valkokangasparin. Hänellä oli myös pitkä ura Suomen Kansallisteatterissa vuosina 1932–1973, ja hän levytti noin 85 kappaletta, kuten ”Ruusu on punainen” ja ”Rosvo-Roope”.
Muistetaan vuosikymmenten jälkeenkin
Vielä vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen Tauno Palon perintö elää vahvana. Vuonna 2008 hänen kotikaupunkiinsa Hämeenlinnaan asetettiin muistotaulu hänen mukaansa nimetylle kadulle. Kadut, puistot ja kulttuuriviittaukset pitävät hänen muistonsa hengissä.
Jukka-Pekka toivoo, että hänen isänsä viimeisen matkan jakaminen tuo esiin myös sen, miten saattohoito on parantunut.
”Toivoisin, että isälleni olisi voitu antaa se kivunlievitys, jonka voimme nykyään potilaille tarjota. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään niin”, hän sanoo.
